On kulunut aikaa siitä, kun olen tänne viimeksi eksynyt. Eniten syynä on ollut kiire. Eikä oikein ole tapahtunutkaan mitään maata mullistavaa. Mutta nyt asiaan.

Minun fobiani on alkanut taas haitata minua ja pahasti. Nään jatkuvasti painajaisia niinkuin viimekin yönä. Tänään sitte yksi näistä painajaisista toteutui. Luulin kuolevani. Vieläkin on todella epätodellinen olotila, enkä oikein voi uskoa, että olin siinä tilanteessa ja selvisin siitä hengissä. Toki järellä tiedän ettei tilanteessa ollut mitään todellista vaaraa. Se vaara on päässäni.

Mies ei ymmärrä. On jollain tavalla tottunut pelkooni, mutta ei ymmärrä. Eikä ymmärrä miksi olen nyt näin hajalla. Koitti saada minut ajattelemaan asian niin, että minä selvisin kohtaamisesta voittajana. Mutta minusta ei tunnu siltä. Ensinnäkään koko tilannetta ei olisi pitänyt päästä syntymään ja toisekseen en voi tuntea itseäni voittajaksi jos juoksen paniikissa pakoon jotain.

Pelkään, että vastaava tilanne pääsee syntymään uudestaan. Toista kertaa en siitä välttämättä selviä. Nyt ei tunnu edes hyvältä ajatukselta mennä ulos. Enkä koskaan enää tahdo siihen paikkaan jossa painajainen toteutui. Harmi vain, että minun on pakko mennä sinne. En tiedä miten elämä voi jatkua.

Hirmuista kiirettä ja väsymystä ollut. Ja vuoto jatkuu yhä. Yli kolme viikkoa jo kestänyt.

Mutta pahin alkaa olla ohi. Nyt voi nauttia päivistä. Mutta tulevaa en ole jaksanut vielä suunnitella kunnolla. Mies haluaisi yrittää uudestaan. Minä en teidä. Pelottaa.

Ja parisuhde on muutenkin rakoillut. Minusta johtuen. Olen ollut pitkään niin huonolla tuulella ja allapäin. Mies ei sitä pysty ymmärtämään. Ja olen niin huono selittämään.

Riitoja, riitoja ja riitoja. Sitten vielä kiirettä ja väsymystä molemmilla.

Jospa pääsiäisenä kerkeisi rentoutua.

Ratkesin taas polttamaankin. Niin kauan meni hyvin, mutta enää ei löytynyt syytä olla polttamatta. Tuntui tässä stressin keskellä helpommalta polttaa, kuin olla polttamatta. Sen ilon kieltäminen itseltä vain lisää stressiä. Mutta tänään en ostanut uutta askia vaikka edellinen loppui. Tekisi kyllä mieli. Ei ole rahaa.

Miksi aika ei kulu nopeasti silloin kun sen pitäisi?

En jaksaisi nyt elää tätä vaihetta.

Vaikka on hyviäkin päiviä. Sellaisia, että jaksaa eikä jouda miettimään. Siksi varmaan hyväkin, että koulussa on kiireitä. Mutta toisaalta taas ei löydy energiaa sataan eri tehtävään.

Ja välillä iskee suru. Eikä mies sitä niin ymmärrä. Ja miten voisikaan, kun en osaa sitää mitään ääneen sanoa. Ei sitä vain osaa selittää omia ajatuksia.

Unohtuisipa jo..

Tiedän, että sinäkin halusit
olla osa meitä.
Olla rakastettu, pieni ja avuton.
Minäkin halusin sinua rakastaa, pitää pientä.
Ikuisesti, rakkaudesta tullut ihmisen taimi.
Keneksi olisit kasvanut,
keneksi minut muuttanut?

En saanut sinua pitää, en käsissäni.
Mielessäni sinut pidän; siellä sinä elät vieläkin.

 Yritän unohtaa ja lähetän mietteeni ylös,
suoraan sinun haituvapeitteellesi.
Mutta vartaloni tietää sen tuskan yhä;
luopumisen tuskan, surun syvän.

~ Tuntematon ~

Alavatsa kipuni yltyivät niin pahoiksi, että jouduin menemään illalla päivystykseen. Sieltä sain lähetteen keskussairaalaan naistentautien osastolle. Olisin saanut mennä sinne jo illalla, mutta halusin olla yön kotona, joten menin vasta tänä aamuna sinne.

Keskenmeno varmistui ja sain lääkkeet, jotta kohtu tyhjenisi kunnolla sekä kipulääkkeet. Nyt olo on helpompi. Siis kipujen kannalta. Muuten ei.

Minulle tarjottiin siellä myös ehkäisypillereitä, mutta en ottanut niitä. Vaikka nyt mietinkin, että ehkä olisi pitänyt. En ole valmis kokemaan tätä ihan heti uudestaan. Enkä haluaisi, että koko seuraavan raskauden pelkäisin mahdollista keskenmenoa. Joten ehkä on parempi odottaa.

Itkettää. Haluaisin puhua jollekin. Mutta ainut, jolle raskaudesta olin kertonut on mieheni. Ja on hän on töissä.

Ei kai auta kuin elää päivä kerrallaan.

Verenvuoto jatkuu. Ei sitä paljon tule, mutta tulee kuitenkin. Ja nyt kuvaan on tulleet myös kivut. Tuskin tässä enää mitään toivoa on.

Pitäisi kertoa miehellekin. En vain ole jaksanut. Olo on niin surullinen ja väsynyt.

Minusta olisi voinut tulla hyvä äiti.

Eilen puhuimme kyllä miehen kanssa siitä, että jos tästä ei nyt tulis mitään niin voisimme yrittää uudestaan. Mies haluaisi sitä. Minä taas en tiedä. Tahdon kyllä, mutta toisaalta olisi järkevämpää odottaa kunnes valmistun. En vain tiedä haluanko odottaa vielä puoltatoista vuotta.

Toisaalta taas en tiedä uskallanko edes yrittää enää. Pelottaa, että jos kaikki menee taas pieleen. Minulla on kuitenkin takana jo yksi keskenmeno ja jos tämä on toinen. Tai siis nyt epäillään kohdunulkopuolista raskautta.

Tulisi jo maanantai niin selviäisi ehkä tämäkin asia lopullisesti. Voisi lopettaa murehtimisen. Ja huonojen uutisten tullessa aloittaa suremisen kunnolla. Ja jos ihme tapahtuisi ja kaikki olisikin kunnossa, niin voisimme molemmat olla taas iloisia.

Tämä päivä on ollut harvinaisen pitkä ja raskas.

Neuvolasta soitettiin jo päivällä raskaustestin tulokset ja kyllähän ne vieläkin positiivet ovat. Helpotti vähän se tieto. 

Neuvolan täti sanoi, että kyseessä on joko kohdun ulkopuolinen raskaus tai sitten raskaus on luultua alummassa. Verikokeisiin pitäisi mennä heti maanantai aamuna. Kunpa kaikki vain olisi kunnossa.

Mies tuli kotiin ja lohdutti. Sai minut taas paremmalle mielellä. Jaksoi taas uskoa.

Mutta äsken vessa käydessäni tuli veristä vuotoa. Vähän vain, mutta silti ei voi olla huolehtimatta. Kipuja ei kylläkään ole, mutta tuskin tuo vuoto mitään hyvää tietää. Ärsyttää kun ei voi neuvolaankaan soittaa, kun on viikonloppu.

Pitää kai vain keksiä jotain tekemistä, että saisi ajatukset pois koko asiasta. Itkettää vain koko ajan.

Ensimmäinen ultra takana. Sieltä ei löytynyt mitään vaikka olisi pitänyt. Olo on pettynyt, surullinen ja epätietoinen.

Hoitaja lohdutteli, että raskaus voikin vain olla luultua alummassa. Sanoi, että jos alle kahdeksan viikkoa niin ei vielä näy. Mutta kun viikkoja piti olla jo kymmenen.

Menin heti terveyskeskukseen jättämään uuden raskaustestin. Tulosten pitäisi tulla tänään tai sitten maanantaina. En jaksaisi tätä odottelua.

Miehen näin vilaukselta. Koitin sille selittää, mutta en tiedä saiko se mitään selkoa. Ei sanonut mitään.

Tätä epätietoisuutta ei jaksaisi. Vaikka toisaalta tiedän, ettei kaikki nyt ole hyvin. En millään usko, että raskaus olisi niin paljon luultua alummassa.

Perjantaina on ensimmäinen ultra. Jännittää, että onko kaikki hyvin.

On meinannut iskeä hirveä himo ostella kaikkia vauva tavaraa, mutta rahatilanne ei sitä salli ja ei se taitaisi olla vielä tässä vaiheessa kovinkaan järkevää.

Olen myös koittanut miettiä miten paljastaisin asian vanhemmilleni ja sisarukselleni. Myös kavereiden reaktiot vähän jännittävät.

Ja kyllä muutenkin vähän tulevaisuus pelottaa. Että onko minusta oikeasti tähän.

Ja toisaalta taas olen aivan innoissani. Lastenhuoneen sisustustakin olen jo yrittänyt miettiä. Mutta eipä sitä voi alkaa laittaa ennennkuin tietää lapsen sukupuolen.

Kun vain kaikki olisi massussa kunnossa..

Koko raskaus tuntuu vieläkin niin epätodelliselle, että vaikka olen jo polttamisen ja juomisen lopettanut kokonaan heti edellisen haamu testin jälkeen, niin oli kuitenkin tehtävä vielä yksi testi.

Sellainen digitaalinen vai mikä se nyt onkaan. Ajattelin, että olisi kiva teitää monellako viikolla olen. Ja raskauttahan sekin näytti. Viikkot vain varmastikin vääriin. Kun näytti vain plus 3. En näyttääkö se edes pidemmälle, kun oli jotenkin epämääräiset ne käyttö ohjeet.

Mutta kait tässä nyt olisi viimeinkin alettava ihan tosissaan uskoa, että lapsi olisi tulossa. Mies on ihan innoissan. Minua pelottaa. Ja toisaalta tuntuu kivaltakin ajatukselta.

Lääkäriin pitäisi vain mennä, mutta se on sitten taas jo oma ongelmansa. Asun kuitenkin 300 kilometrin päässä siitä kaupungista, jossa olen kirjoilla. Ja kokemuksesta tiedän, että sitä saa olla kuolemassa että ne täällä minut suostuisivat terveyskeskukseen ottamaan.

Ihan perseestä koko päivä. Suunnilleen koko ajan on vain VITUTTANUT! Kuka perkele pystyy edes lopettamaan tupakan polttoa, kun olotila on koko ajan sellainen, että tekisi vähintäänkin mieli hakata joku!

Mutta sortunut en ole. Ihan vain sen takia, että jos nyt raskaana olen niin siihen en kyllä ryhdy! Ja mieskin teki selväksi, ettei nyt ole vara poltella! Mutta lopettaisi edes valituksen siitä miten huonolla tuulella olen! Ja olisi kotona. Kiva täällä on vittuuntuneena yksin istua. Ei se mieli ainakaan parane!

Koko päivänä on ollut joku kaksi ihan hyvää hetkeä ja molemmat on tuo mies onnistunut jollain päänaukomisella pilaamaan. Uskoisi jo perkele, että nyt minä en paljon jaksa kuunnella.

Ja huomenna olisi sen kaverin synttärit. Jonne pitäisi tietysti mennä. Hän juopottelemaan minä kuskiksi. Koska enhän minä voi edes juoda. Miten perkele kestän muka yhdeksän kuukautta? Olen varmaan hirressä ennen sitä!

Olen jotenkin varma, että olisin raskaana. Testejä takana kuitenkin kaksi ja vastaus molemmissa epäselvä tulos.

Ensimmäisen tein jo viikon jälkeen menkkojen pois jäännistä. Tuloksena todella epämääräinen haamuviiva. Ajattelin, että teen toisen testin parin viikon jälkeen.

Miehelle puhuin epäilystä reilu viikko sitten. Ei silloin pahemmin sanonut mitään. Mietti asiaa viikon ja sanoi, että on aika innostunut ja hänelle lapsi olisi todella mieluinen.

Tein tänään uuden testin ja tulos jälleen epämääräinen haamuviiva. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella. Menkat kuitenkin noin kuukauden myöhässä. Eikö tuloksen pitäisi jo näkyä selkeästi?

Ehkä teen ensi viikolla taas uuden testin. Inhottaa vain tämä epätietoisuus. Voisi alkaa suunnitella elämää, jos tulos olisi varmasti jompaa kumpaa.

Itseänikään ei yhtään haittaisi positiivinen tulos. Paitsi koulu pitäisi jättää ainakin väliaikaisesti kesken. Ja tulisihan siitä iso elämänmuutos.

Mä olen huomannut, että olen onnellinen Miehen kanssa muuten aina paitsi viikonloppuina. Ne vaan menee aina pieleen. Millon ryypätään ja tapellaan, millon ei muuten vaan suju.

Viimenviikonloppuna tapeltiin humalassa niinkuin monesti ennenkin ja päätettiin siksi olla juomatta seuraavat pari viiikkoa.

Noh eilen illalla sitten Mies meni korjailemaan autoa ja otti toki "pari" kaljaa mukaan eli kassillisen. Minä istuin kiltisti kotona ja odottelin miestä kotosalle. Kahdeksalta ei kuulunut, yhdeksältä ei kuulunut, kymmeneltä ei kuulunut, yhdeltätoista ei kuulunut, kahdeltatoista ei kuulunut, yhdeltä luovutin ja menin nukkumaan, kolmelta heräsin kun erittäin pahasti kaljalta haiseva Mies kömpi sänkyyn ja yritti siinä pikkuisen hakea hellyyttä. Kädet viskasin pois ja käännyin selin ja jatkoin nukkumista. Tänään en kuitenkaan jaksanut aiheesta riidellä tai väitellä.

Ajattelin tämän illan olevan mukavampi. Mies olikin alkuillan kotona. Yhdeksältä sanoi menevänsä korjailemaan autoa. Otti taas kuitenkin kassillisen kaljaa mukaan. En jaksanut sanoa mitään. Erehdyin kuitenkin hetken päästä katsomaan ulos ja auto oli kadonnut. Eli johonkin on lähtenyt. Ollut poissa jo pari tuntia siis. Se siitä auton korjaamisesta.

Ei siinä mitään saisihan tuo juhlia niin paljon kuin haluaa, mutta antaisi sitten minunkin. Mutta ei meikäläistä pyytää olemaan juomatta, kun minulla se kuitenkin kuulemma lähtisi käsistä. Ja kotonakin minun pitää olla, kun ei hän itsekään minnekään ole menossa. Minähän kuulemma kerkeän hyvin siivoilla ja tehdä koulu juttuja kun ei hän ole tiellä. Nyt kyllä taas vituttaa.

Ja kyllä minä tiedän, että ei se vittumaisuuttaan sitä tee. Ihan vain ajattelemattomuuttaan, kun ei tajua, että minustakin voisi olla kiva tehdä jotain kivaa viikonloppuisin. Ja kun en minä sitä hänelle sano. Minusta vain tuollainenkin asia pitäisi itse ymmärtää. Ja tietenkin ylireagoin, mutta niinhän minä aina.

Tupakkalakko ainakin kärsii ja pahasti!

En edes jaksanut laskea kuinka monta tupakkaa poltin perjantaina. Mutta monta. Olin päivällä todella levoton ja rauhaton, enkä saanut mitään aikaiseksi, joten mies jätti minulle askistaan loput. Siinä oli neljä tupakkia. Sillä pärjäsin iltaan asti, mutta sitten menimme pihalle tekemään hommia ja tottakai siinä oli samalla naukkailtava, kun kerran perjantai oli. Ja aina juodessa tulee poltettua enemmän, niin nytkin.

Eilinen kuitenkin meni sitten rapulassa ja rapulassahan en koskaan polta. Joten eilisen saldo oli nolla.

Tänään olen polttanut yhden. Oikeastaan hirmuisesti ei tehnyt edes mieli, enkä ollut kerennyt edes paljoa ajatella polttamista, mutta mies sattui tarjoamaan yhtä ja en vain osannut sanoa ei. Oikeastaan myönnyin mitään ajattelematta ja vasta polttaessa mietin, että miksi oikein otin tarjotun tupakin vastaan, kun ei sitä edes mieli tehnyt. Mutta nyt taas tekisi mieli. Johtuu varmaan siitä, kun vietin monta tuntia siivoten ja nyt urakka alkaisi olla valmis. Ja normaalisti juuri kaikki touhuaminen on mukava lopettaa siihen, että polttaa yhden. Tavoista on vain niin vaikea päästä eroon. Onneksi mies on ulkona touhuamassa, niin ei tule kiusausta pyytää.

Pakon sanelemana olen lopettamassa tupakointia TAAS. Näitä kertojahan on ollut useita. Joka tapauksessa tällä kertaa minua ei ensinnäkään edes haluttaisi lopettaa. Mutta rahaa ei ole yhtään joten pakko. Ja muuton seurauksena rahaa tulee kulumaan enemmän, joten jatkossakaan ei tule olemaan varaa. Eli pakko.

Eilen oli ensimmäinen päivä ilman tupakkaa. Eli siis minulla ei ollut itselläni tupakkaa. Aamu tupakin kuitenkin poltin mieheni tarjoamana. Koulussa olin kuitenkin polttamatta. Lounaan jälkeen en polttanut, enkä illallisen. Mutta kun mieheni tuli kotiin ja olin laittanut hänelle herkku aterian plus jälkkärin, niin hän tarjosi tupakan. Ja illalla juuri ennen nukkumaan menoa hän tarjosi taas tupakan. Eli yhteensä kolme savuketta. Ei ollenkaan huonosti.

Oireina olen huomannut päänsärkyä, keskittymisvaikeuksia, levottomuutta, mieletöntä tupakan himoa. Mutta ärtyisyyttä ei ollenkaan. Ajatus polttamisesta kyllä pyörii päässä tauotta.

Tänään en ole polttanut vielä yhtäkään savuketta. Mieli tekisi ja paljon. Miehellä olisi askeja tuolla vaikka kuinka paljon, mutta en niihin mene koskemaan ilman lupaa. Voi kyllä olla, että kun hän tulee syömään niin pyydän yhtä. Mielestäni on jo aika hyvin kuitenkin, että olen pärjännyt ilman aamutupakkia näin pitkälle. Se on kuitenkin yksi päivän tärkeimmistä poltetuista tupakeista, jota ilman päivä ei meinaa lähteä käyntiin. Sitä tärkeämpi on ehkä vain juuri ennen nukkumaan menoa poltettu tupakki, jota ilman ei saa unta. Siitä luopuminen tulee olemaan varmaan kaikken hankalinta, kun nukkuminen on minulle muutenkin aina tarpeeksi vaikeaa.

Uuteen kotiin muutettu. Nimittäin sen miehen kotiin. Toissapäivänä tuotiin muuttokuorma ja tässä pari päivää niitä laiteltu paikoilleen. Ja vihdoin valmista. Vielä kun roskat veisi ja imuroisi niin olisi kaikki valmista.

Ensimmäinen kerta kun Vaseliini todellakin asuu jonkun kanssa tai siis jonkun miespuolisen kanssa. Miehelle taas tuttua hommaa.

Nyt minun hommaani on pitää kodista huolta ja tietenkin opiskella. Miehen hommaa on hankkia rahaa ja elättää meidät. Näin ainakin niin kauan kunnes minä valmistun ja voin itsekin mennä töihin.

Tuntuu tosin rankalle tämä talon pystyssä pitäminen. Olen kuitenkin aina ollut suhteellisen sotkuinen ihminen. Mies taas tykkää, että paikat on siistinä. Ja minun tehtäväksi jää pitää ne siistinä.

Mutta harvinaisen hyvälle ainakin vielä tuntuu.

Miksi kaikkein rakkaimmat ihmiset osaavat myös tehdä olon kaikkein paskimmaksi?

En minä kyllä edes tiedä miksi kidutan itseäni olemalla täällä isäni luona käymässä kun voisin olla sen miehenkin luona. Ja hän joka päivä laittaa viestiä tai soittaa miten haluaisi minut sinne. Ja minä haluan hänen luokseen. 

MUTTA kun minä olen aina viettänyt kaikki pidemmät lomani täällä isäni luona. Ja hän aina tahtoo minut käymään ja soittelee kun en ole täällä ja harmittelee kun käyn niin harvoin ja viivyn niin vähän aikaa. Joten en kehtaa heti lähteä, kun tänne nyt tulinkin. Ja lomani kuitenkin kestää kuukauden. Joten minulla olisi aikaa olla täällä pari viikko ja sitten kerkeäisin vielä pari viikko viettää aikaa sen miehen luona.

Ja juurihan siellä viikon asustin. Mutta kun mieli tekee niin kovasti sinne. Ja pelottaa, että hän kyllästyy minua odottamaan, kun emmehän me ole vasta kun kuukauden yhdessä olleet. Ja toisaalta kyllä se järkikin sanoo, että eihän ole sitten tosissaan minun kanssani, jos ei paria viikkoa pysty odottamaan. Tosin nyt se odottaminen tuntuu mahdottomalle itselläkin. Tosin ei niin, että tekisi mieli vieraisiin mennä vaan kun ei malta odottaa, että pääse hänen luokseen. Voi tätä olotilaa. Samalla niin ihana ja samalla yhtä kidutusta.

Mä olen kyllä ällöttävän rakastanut. Vietin juuri viikon oman kullan kainalossa ja sitten lähdin isäni luokse monen sadan kilometrin päähän. Jo hyvästely oli rankkaa ja erossa oleminen vieläkin rankempaa. Koko ajan ajattelen vain häntä ja haluaisin takaisin. Itseäkin oikein ärsyttää oma itseni, mutta tälle ei voi mitään. Loppuisi jo tämä joulun aika niin pääsisi takaisin. Tosin mies haluaa yhäkin, että menisin hänen luokseen jouluksi. Ja perheeni haluaa minun olevan täällä. Voi tätä valinnan vaikeutta. Itse en niin joulusta perusta, joten siinä mielessä voisin olla sen helposti poissa perheeni luota. Mutta toisaalta taas tämä mies on ihan hirveä jouluihminen ja sitten hänen luonaan minun olisi pakko kestäää hössötystä ja sukulaisten luona vierailuja ja hienoja aterioita yms.. 

 Tosin koko miehen luokse vaikeuttaisi paljon suunnitelmiani. Koska haluaisin nähdä pikkuveljeni, joka tulee tänne vasta joulun jälkeen. Ja jos menen nyt miehen luokse, niin ei minulla enää ole loppu lomalla rahaa tulla takaisin. Joten vierailuni täällä jäisi todella paljon tavallista lyhyemmäksi. Plaah en jaksa mietti.

Kuitenkaan loppujenlopuksi koko tilanteessa ei ole mitään valittamista ja minä todella olen pitkästä aikaa onnellinen. Vaikka en haluaisikaan sitä, että onneni johtuu kokonaan toisesta ihmisestä, enkä muka osaisi olla yksin onnellinen. Mutta jotenkin vain tämän miehen tapaaminen on muuttanut kaiken. Ja kerrankin olen oikeasti tosissani. En halua edes kuvitella sellaista mahdollisuutta, että pettäisin häntä. Ja toivon todella, että tämä kestaa. Ja ettei hänkään petä minua. Haluan ja pystynkin luottamaan häneen vaikka olemme tunteneet vain vähän aikaan.

En koskaan ole ymmärtänyt niitä ihmisiä, jotka heti kumppanin tapaamisen jälkeen toitottavat, että kuinka tämä on nyt se oikea johon rakastuivat heti ja ovat heti muuttamassa yhteen ja suunnittelemassa yhteistä tulevaisuutta. Siksi vähän pelottaakin miten vauhdilla olen itse syöksynyt tähän suhteeseen ja pelkäänkin välillä, että teenkö hirmuisen virheen, joka tulee vielä sattumaan. Mutta sitten en kuitenkaan pysty jarruttelemaan. Täytyy vain uskoa, että tämä mies ei riko minua. Saas nähdä mitä tulevan pitää.  

Nyt olen päässyt vaiheeseen, jossa olen kertonut Parisuhteilustani jo isälleni ja siskolleni. Kämppikseni sen onkin jo huomannut. Ja luokkalaiseni, kun en ole ilmestynyt enää jokaisiin partyihin. Mutta muualla asuville kavereilleni en ole vielä tullut kertoneeksi. Ihan vain kun ei tilaisuutta ole tullut. Enkä jotenkin ole saanut vielä aikaiseksi muutta Facebookiin suhdetilannettani seurustelevaksi. Katsotaan nyt sitten jos juttu kestää.

Mutta tämä on varmaan ensimmäinen kerta elämässäni, kun en ole lähtenyt suhdetta mitenkään salailemaan ja olen antanut sen edetä normaalisti ilman, että olen koko ajan jarruttelemassa. Tämä mies tuntuu sen verran oikealle.

Vaikka välillä taas tuntuu, ettei aikaa vain riitä tälläiseen parisuhteiluun. Koulu jää entistäkin vähemmälle huomiolle ja kavereille on vähemmän aikaa. Isänikin luona pitäisi käydä, mutta kun ei tee mieli lähteä sinne, kun sitten en nää tätä miestä aikoihin. On niin suuret välimatkat.

Tämä Herra Oikea pyysikin minut jouluksi luokseen! Mutta ei helvetti jotenkin se tuntuu liian suurelta askeleelta. Joulu on perhejuhla, joka siis pitäisi viettää perheen kanssa. Olen koittanut sitä hänelle selittää, mutta ei hän tunnu ymmärtävän. Ahdistavaa. Enkä halua loukata isääni sillä että en hänen luonaana joulua viettäisikään. Ja sitten taas Herra Oikea loukkaantuu jos en ole sitä hänen luonaan. Ahdistavaa.